Mitä on tullut luettua

Sen sijaan, että olisin käyttänyt iltani Tumblr shitpostauksien lukemiseen, etsin kiinnostavia mangoja joihin minun on pitänyt pitkään tutustua ja lukaisin ne. Ja pojat, niistähän löytyi niin paljon sanottavaa, että Twitterin 140 merkkiä ei tuntunut enää riittävältä. Kun muistin, että minullahan oli tällainen blogikin, niin juttelenpa niistä sitten tänne. Lähinnä myös ehkä sen takia, että muistan jatkaa kyseisiä mangoja joskus. Kun ei ole fyysistä versiota kummittelemassa ostoa (pitäisi varmaan opetella sitä saksaa), jää lukemiset minulta yleensä kesken. Olen niin huono lukemaan netistä.

Short Cake Cake

Tenistä ei ole mitenkään outoa matkustaa kaksi tuntia suuntaansa bussilla kouluun, mutta oltuaan yötä ystävänsä asuntolassa, päättää hänkin lähteä kodin turvasta suureen maailmaan. Asuntolassa hän tutustuu uusiin ihmisiin, kuten kirjaviisaaseen Chiakiin ja naistenmies Rikuun. Nuorten elämä asuntolassa on täynnä hauskoja muistoja sekä rakkautta, mutta myös mysteerejä. Kuka on Rikun tunteva huonokäytöksinen, vanhoillisesti pukeutuva Rei? Miksi Riku asuu asuntolassa vaikka on kotoisin samasta kaupungista?

Short Cake Cake on pienen kaliiberin sarja, jota lukiessa kuitenkin tulee hyvä mieli. Hahmot ovat hauskoja ja persoonallisia, varsinkin päähenkilö Ten. Suorapuheinen tyttö, joka kuitenkin ymmärtää muidenkin tunteita on aina mukavaa seurattavaa. Henkilökohtaisesti nautin myös paljon niistä tarinoista, joissa poika, tässä tapauksessa Riku, rakastuu tyttöön ensimmäisenä. Kolmiodraama on kuitenkin varmasti tulossa kuvioihin, sillä Ten on selvästi ollut alusta asti kiinnostunut Chiakista. Chiaki ei kuitenkaan tunnu olevan yhtään kiinnostunut tytöistä ylipäätään, ja lupaa tukea Rikua tämän yrityksissä.

En ole Morishita Suun aikaisempaa sarjaa Hibi Chouchouta seurannut, joten en osaa verrata tätä siihen. Taide oli ensimmäinen joka kiinnitti tässä sarjassa huomioni, sillä Morishitan ilmava, vesivärimäinen tyyli ja rento tapa piirtää hahmoja on omia suosikkejani. Hahmoja on Short Cake Cakessa kiitettävästi, mutta kaikki tuntuvat ainakin jotenkin rakennetuilta, eikä tyhjiltä taustakuorilta.

Jotenkin Short Cake Cakea lukiessani mieleen ilmestyi koko ajan Fruits Basket silloin, kun se oli vielä arkinen hyvänmielen sarja eikä draamalaama. Vaikka sarja on vielä aika alussa (4 pokkaria on ilmestynyt, vain 1 ja ½ skannattu), on sarjassa silti paljon potentiaalia. Juoni ja mysteerit ovat vasta alkamassa, mutta sarjasta pystyy nauttimaan mielestäni pelkästään ihmissuhteiden sekä Tenin takia. 

Short Cake Cakea on ilmestynyt verrattaen vähän nettiin, mikä on sääli, sillä tämä oli yksi parhaimmista aloituksista mitä tähän mennessä olen lukenut. Siksi siitä on ehkä vähän vaikea kirjoittaa tämän enempää. Odotan kuitenkin jatkoa innolla.

Tsubaki Chou Lonely Planet

Lukion toista luokkaa käyvä Fumi Ohno ei ole koskaan ollut sieltä rikkaammasta päästä, mutta isänsä velkojen takia hän jää yhtäkkiä kodittomaksi. Elättääkseen itsensä ja maksaakseen isänsä velkoja hän päätyy kirjailija Akatsuki Kibinon taloudenhoitajaksi. Myrtsi kirjailija on vaikea lähestyttävä, mutta Fumi huomaa olevansa koko ajan enemmän hänen pauloissaan. Myös Kibino huomaa haluavansa suojella Fumia enemmän ja enemmän. 

Tsubaki Chou Lonely Planet on ollut varmaan yksi tämän vuoden kovimmista shoujopuheenaiheista, eikä ihme. Mangakan edellinen työ, Hirunaka no Yuusei (allekirjoittanut EI ole vielä lukenut tätä) oli suosittu sarja, ja odotukset Lonely Planetilta oli kovat.

Verrattuna Morishita Suuhun, Yamamori Mikan taide on aikuisempaa ja selkeämpää. Fumi on ilmeikäs hahmo, mutta kirjailijalla esimerkiksi tuntuu olevan yksi perusilme. Toisaalta se sopii hahmoon, toisaalta se on kaamea muistutus kaikista niistä staattisista mieshahmoista joita shoujoista löytyy. Tarinana tämäkään ei ole mikään ihmeellisin, vaan keskittyy lähinnä Fumin ja kirjailijan väliseen suhteeseen, mutta senkin voi tehdä hyvin.

Itse en tosin nauttinut tästä ehkä niin paljon kuin olisin halunnut. Voi olla, että odotukseni olivat vaan liian suuret, mutta Fumin hahmo oli paikoittain erittäin ärsyttävä, ja minä kuitenkin mielestäni annan aika paljon anteeksi. Fumi tekee jatkuvasti outoja ja huonoja päätöksiä, kuten rahaa saadakseen työskentelee hostess-baarissa valehdellen ikänsä. Myös sarjan nimeen viittaava yksinäisyyspuoli tuli mielestäni ihan puskista keskellä sarjaa ja joka sitten unohdettiin.

Yksi parhaista hahmoista sarjassa oli mielestäni Isshin, jolla oli Fumia kohtaan vanhoja kaunoja. Hänellä oli motiivi vihata Fumia (vaikkakin hieman tyhmä), ja saatuaan Fumin rahankulutuskirjasen haltuunsa hän kiristää Fumia palvelemaan itseään. Todella kliseinen juttu shoujoissa, mutta tykkäsin siitä, miten he lopulta sattuman kautta ymmärtävät olevansa pohjaltaan melko samanlaisia. Sarja kuitenkin tekee selväksi että se keskittyy Fumin ja Akatsukin suhteeseen, ja Isshin jää Fumin tukihenkilöksi. 

Muutenkin tuntuu, että taisin pitää sarjan sivuhenkilöistä paljon enemmän kuin itse päähenkilöistä. Isshin oli suloisin rival ikinä, Fumin ystävä Yoh taas on todellinen aarre ystäväksi, Akatsukin toimittaja-kustantaja-lapsuudenystävä Gorou on hauska ja yrittää selvästi auttaa ystäväänsä selvittämään suhteensa Fumiin. Jatkan kuitenkin lukemista, sillä ei tämä mikään huono sarja ole. Se ei ole liian melodramaattinen mutta ei kuitenkaan sorru pelkästään chibihuumoriin. Kaiken kaikkiaan Tsubaki Chou Lonely Planet on hyvin tasapainoinen sarja, joka vaan kärsii ärsyttävistä päähenkilöistä.

Nekota no Koto ga Ki ni Natte Shikatanai

Suorapuheinen Mikiko Amane on tottunut vaihtamaan kouluja isänsä työn takia tiuhaan, joten tullessaan uuteen kouluunsa hän ei välitä ystävien saamisesta. Hän kuitenkin järkyttyy tavatessaan Nekotan, pojan jolla on kissan pää jonka vain Mikiko näkee. Mikiko kiinnostuu pojasta ja päättää selvittää kissanpään salaisuuden, samalla tehden myös muita ystäviä ja saadessaan vihdoinkin sen koulukokemuksen, joka jokaiselle kuudesluokkalaiselle kuuluu.

Milloinhan olen viimeksi nauttinut Ribonin mangasta näin paljon? Sarja tuo juuri sopivalla tavalla mieleeni Kodochan, yhden kaikkien aikojen lempimangastani, mutta tuo siihen myös nykypäivän shoujoa mukaan.

Hahmokaarti on ensinnäkin loistava. Mikiko on suoraselkäinen sankaritar joka ei ota vastaan mitä tahansa ja vähät välittää huhupuheista. Nekota on suosittu kilttipoika jolla on paljon cooleja hetkiä ja joka saa vähän väliä olla sarjan huumorin "suorana miehenä", kun muu hahmokaarti poukkoilee minne sattuu. Haruna Inoue on sarjan pääbitch, jota ärsyttää Mikikon tuleminen luokkaan viemään hänen spottivalonsa. Hän saa muut välttelemään Mikikoa, levittää hänestä juoruja ja päättää omia Nekotan itselleen. Sarjan edetessä he kuitenkin hiljalleen siirtyvät kilpasisaruudesta ystäviksi ihan huomaamattaan. 

Nekota no Koto ga Ki ni Natte Shikatanai on enemmän huumori- kuin romanssisarja, mikä käy järkeen sarjan premissiä ajatellen. Vaikka romanssiakin kyllä löytyy, aina kolmiodraamoista kiellettyihin tunteisiin ja salaisiin ihastuksiin, eivät ne vie mielestäni pääpointin, eli Mikikon ja Nekotan suhteen, parrasvaloa. Sarjassa vietetään ihan tavallista kuudesluokkalaisen elämää, hengaten kavereiden kanssa ja leikkien, jota varjostaa koko ajan Nekotan mysteeri.

Miksi Nekotalla on kissan pää ja miksi hän välillä lyhyesti näyttäytyy tavallisena poikana Mikikolle on vieläkin suuri kysymysmerkki. Sarja on antanut kuuden pokkarin aikana hyvin vähän vinkkejä tälle, mikä on antanut enemmän tilaa hahmojen välisille suhteille. Mielestäni se on ollut kuitenkin vain hyvä asia, sillä sarja on ollut täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja tuntuu, että mysteerin selvitessä ja Nekotan normalisoituessa sarja lähestyy loppuaan.

Mikiko on yksi inspiroivimmista päähenkilöistä vähään aikaan, vaikka hän lopulta tipahtaakin "en ymmärrä rakkaudesta mitään"-kliseekuoppaan. Sitä ennen hän on kuitenkin opettanut niin itselleen kuin muillekin niin paljon ystävyydestä, itseluottamuksesta ja sukupuolen välisistä rajoista (!), että annettakoon se hänelle anteeksi.

Mori no Takuma-san

Karin on aina ollut vain asioiden ulkonäön perään. Hän ostaa epäkäytännöllisiä (mutta söpöjä!) vaateita ja on luonnollisesti vain hyvännäköisten miesten perään. Hän joutuu kuitenkin sokkotreffeille vanhan lapsudenystävänsä Takuman kanssa, joka on huomattavasti ylipainoinen ja joka rakastaa Karinia. Kaksikko alkaa viettää aikaa yhdessä, ja Karin pohtii, pystyykö rakastamaan Takumaa, vaikka tämä ei olekaan Karinin ihannetyyppiä.

Mikä ihme japanilaisilla on näitten lihavuusmangojen kanssa? Ei kukaan normaali ihminen laihdu viikossa viittä vaatekokoa (sori Kiss Him, Not Me, tykkään susta mutta ei se ole mahdollista) TAI varsinkaan yhdessä päivässä TAI VARSINKAAN muutaman sydämentykytyksen jälkeen, kuten Takuma tekee.

Takuman metabolismi ja sarjan kokonaisvaltainen ulkonäkökeskeisyys olivat aluksi epämukavia ja epärealistisia, mutta Mori no Takuma-sanin pelasti ehkä se, kuinka (pun not intended) läskiksi se veti teemansa. Ei Takuman tai hänen perheensä lihavuus/laihtumismetodit (kun jättää yhden aterian väliin, laihtuu vähintään 20 kiloa) olleet tarkoitettukaan realistisiksi, ja Ayumi Komura päätti aivan oikein kun hän sarjan lopussa päätti Takuman olevan (spoilers) jonkinnäköinen taika/superihminen jota normaalit fysiikan lait eivät pidättele ja jota muutkaan hahmot eivät tajua.

Jos kaiken tuon aikaisemman jättää huomioimatta, niin Mori no Takuma-san on oikein suloinen sarja kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä jotka alkavat kasvaa yhteen ja ymmärtää toisiaan paremmin. Ayumi Komura on hyvä huumorin saralla, ja sitäkin tässä sarjassa riittää, mikä sopii niin aiheeseen kuin sarjan tunnelmaan muutenkin. Ei tätä voisi draamasarjaksi ajatellakaan.

Karin kasvoi sarjan aikana suunnattomasti. Alussa oleva pinnallinen, ulkonäkökeskeinen valittaja kasvoi välittäväksi, itsevarmaksi tyttöystäväksi, joka alkaa näkemään asioita aivan eri tavalla. Takuma taas on aivan liian suloinen ja hänkin tekisi mitä tahansa Karinin vuoksi. Kaksikko oppii kunnioittamaan toistensa toiveita mutta myös rajoja. 

Sarja oli myös siinä mielessä ainutlaatuinen, että opetuksena oli juuri kunnioitus; parisuhde ei toimi, jos toisen haluaa vain muuttuvan toisenlaiseksi. Toinen mielestäni hyvä puoli mangassa oli se, että niin kuin Takuman ei tarvinnut pysyä laihana Karinin takia, Karinkaan ei loppujen lopuksi muuttanut omia mieltymyksiään. Hän kuolaa edelleen kuumien miesten perään, mutta se on eri asia kuin rakkaus, joka hänellä on Takuman kanssa. Ei oikeassakaan elämässä välttämättä saa juuri sellaista ihannepartneria kuin haluaa, mutta se ei kuitenkaan tarkoita että omat mieltymykset pitäisi muuttaa juuri oman parinsa mukaiseksi vaan ne kaksi asiaa voivat elää rinnakkain.

Mori no Takuma-sanissa oli paljon suloisia hetkiä, hyviä hahmoja sekä rutkasti Komuran vahvuutta eli huumoria. Kun sisäistin sen, että lihavuus on tässä sarjassa nyt vähän omanlaistaan, sarja oli oikeastaan todella ihanan yksinkertainen ja suloinen. Varmasti jokainen haluaisi Takuman kaltaisen omistautuneen poikaystävän ja olin lopussa oikeastaan todella ylpeä Karinin kehityksestä. Sivuhahmot olivat hauskoja, varsinkin Karinin ystävä Chiyo, joka palautti yleensä Karinin omasta maailmastaan maan tasalle ja joka osasi olla juuri sellainen bitch jonka itsekeskeinen Karin tarvitsi ystäväkseen.

------------------------------------

Huh, tulipa kirjoitettua. Jos jaksoit lukea tänne asti, kiitos paljon. Suosittelen lämpimästi jokaista sarjaa josta tässä juttelin, ja jos tässä tulee muutakin luettua (tällä hetkellä harkinnassa Haru x Kiyon uudelleenluku sekä ehkä joku syntinen opettaja-manga), niin voin ehkä taas pyyhkiä pölyt tästä blogista.

Hyvää joulua!!

Shoujon aakkoset C: herättiin kuolleista

Twitterissä muutama ihana ihminen kaipaili shoujon aakkosia ja se liikutti minua syvästi. Kiitos kaverit, olette ihania. Jatkamme siis melkein vuoden tauon jälkeen viimein C:llä.

                                                                    Cactus's Secret

Cactus's Secret oli aina se sarja minkä suunnittelin C-kohtaan laittavani. Se oli ensimmäisiä sarjoja jotka hankin kun innostuin shoujosta koko sydämelläni, ja hankinkin ensimmäisen volumen jälkeen kaikki loput säälittävillä viikkorahoillani. Fantsun ihmisillä oli varman hauskaa kun Pinja 16 v. kävelee kassalle iso kasa Ribon-shoujoa kädessään.

Eniten minua taisi viehättää juurikin se, kuinka niin kovin RIBONIA se oli. Jos joku ei sitä vielä tiedä (niin et todennäköisesti ole käynyt koskaan Desuconissa) niin Ribon on japanilainen shoujolehti missä ilmestyy alunperin meidän kaikkien lempishoujot, kuten Arina Tanemuran mangat. Cactus's Secret on piirrustustyyliltään niin pehmeää ja rasterista ja tarinankerronnaltaan niin lempeää ja klisheistä että sydän oikein pakahtuu.

"FALLING IN LOVE WITH A CLUELESS BOY WOULD TURN ANY GIRL INTO A CACTUS!" on sarjan mainosslogani ja kuvaa mangaa oikeastaan aika täydellisesti. Päähenkilö Miku Yamadalla on  pitkäaikainen ihastus luokkatoveriinsa Kyohei Fujiokaan, joka on täysi pönttöpää. Kaikki muut ovat jo Mikun ihastuksen tajunneet paitsi Kyohei itse. Miku ärsyyntyy ja alkaa piikitellä Kyoheita aina kun he tapaavat (vaikka siis vieläkin tykkää tästä) ja saa häneltä lempinimen Kaktus. Siitä mangan nimikin taittuu.

Tarina etenee verkkaisesti eikä neljän pokkarin aikana oikeastaan edes tapahtu paljoa mitään muuta kuin lukioikäisten ihmissuhdesotkuja. Kiinnostavaa oli kuitenkin se, että tarinan loppupuolella hahmoille annettiin tehtäväksi hakea jatkokoulutuspaikkaa, mikä aiheutti mukavasti skismaa. Se oli myös hieman erikoisempi juonenkäänne kaikkien koulufestivaalien ja kylpyläreisujen jälkeen, ja jäi siksi minunkin mieleeni.

Piirustustyyli on ehkä hieman tylsähköä, vaikka Haruta on selvästi parantunut aikaisemmista sarjoistaan. Rastereita käytetään ihan kivasti, ja kaikenkaikkiaan mangaa on mukavan selkeä lukea. Vaikka en usein niin sano, niin Cactus's Secretissä oli kyllä eräs tyypillinen shoujon piirre: kaikki hahmot näyttivät melkein samalta. Tanemuran tyylin minä olen jo oppinut hahmottamaan, Haruta taitaa olla seuraavana...


                                                        Confidential Confessions

Oletteko koskaan lukeneet Keiko Suenobun mangoja? Kuten Life tai Vitamin tai Limit? Minä olen (tai no en Limitiä vielä), näen niistä vieläkin painajaisia. Niiden kautta sain kuitenkin kuulla Confidential Confessionista, joka on aivan yhtä kamala kuin Suenobun mangatkin. Kamalan ihana ja ihanan kamala.

Jokainen pokkari kertoo eri tytön tarinan, ja tarinat liikkuvat aihepiireissä raiskaus, itsemurha ja päihteet. Tästä voimmekin jo päätellä, että tämä manga ei ensinnäkään sovi pienimmille ihmisille (menkää te lukemaan Cactus's Secretiä) eikä heikkohermoisille. Minuakin ne kylmäävät vieläkin, vaikka olen kuitenkin kaikenlaista jo nähnyt.

Reiko Momochilla tosin on sekä tarinankerronta että tyyli hallussaan. Vaikka jokaiselle tarinalle on aikaa "vain" yksi volume, ei vielä yksikään ole minusta tuntunut keskeneräiseltä tai hutaistulta. Tarinat ovat traagisia aiheiltaan ja juonenkäänteiltään, mutta niissä on melkein aina myös tyydyttävä ja onnellinen loppu. Tyyli on ehkä hieman vanhahtavaa, mutta sopii kuitenkin aihepiireihin. Tosin myös tässä sarjassa samannäköisyys hahmojen välillä on joskus ongelmana, mutta tarinoiden erilaisuus auttaa kuitenkin usein sivuuttamaan sen.

Jos et ole vielä lukenut tämäntyyppisiä mangoja, Confidential Confessions voi olla sinun sarjasi. Varaudu kuitenkin sydämentykytyksiin (niihin pahoihin) ja vetisiin silmiin. Ihan Lifelle se ei vedä vertoja, mutta erittäin lähellä käydään. Oma "suosikkitarinani" (tuntuu erittäin pahalta sanoa noin) on varmaankin kolmospokkarin päihdeongelmainen tyttö, jolle tiukka kotikuri ja paineet päästä yliopistoon ovat liikaa. Lopun kliimaksi oli jotain niin satuttavan herkkää, että melkeen pääsee itku muistellessakin.

TämänKIN sarjan ongelma monien muiden ohella on kuitenkin se, että se on Tokyopopin julkaisema ja siksi vaikea löytää. Mutta jos kiinnostuit ja satut löytämään hajanaisen volumen, voit kuitenkin huoletta napata sen mukaasi. Kuten sanottu, jokaisen pokkarin kärsimystarina on omanlaisensa.


                                                                        Choco Mimi

Choco Mimi on minun päivänpaisteeni, aina sitä lukiessa tulee vaan hyvä mieli ja hymyilyttää ja elämä on niin kovin ihanaa ja suloista. Sarja on varmaan ensimmäinen 4-koma (strippisarjakuva mutta väärtepäin) jota olen toden totta rakastanut, vaikka en minä niitää kyllä ole montaa lukenut. No mutta se siitä.

Choco Mimi kertoo Chocosta ja Mimistä. He ovat neljäsluokkalaisia joiden maailma koostuu lähinnä a) vaatteista b) pojista ja c) herkuista. Sarja on lähinnä fiilistelyä hahmojen kanssa, mutta se siitä tekeekin varmaan niin hauskan. Sekä Choco että Mimi ovat hurmaavia pikku neitokaisia eikä miespuoliset hahmotkaan ole tässä sarjassa sen hullumpia. Esimerkiksi Mimin vihollinen Mumu on poika, joka on paljon söpömpi kuin monet tytöt ja tietää sen. Hän pukeutuu söpöihin vaatteisiin ja tykkää kiusata Mimiä, todennäköisesti koska tykkää tästä. Tsih, niin söpöä. Olisipa minunkin ala-asteaikani olleet tuollaisia.

 Piirrustustyyli on herttaista ja ennenkaikkea niin mahdottoman söpöä. Kannen tyylistä voi päätellä paljon, hahmot ovat melko pelkistettyjä ja chibityylisiä, mutta aikaa onkin sitten käytetty esimerkiksi vaatteiden ja *GASP* taustojen piirtämiseen. Choco Mimissä on yllättävän toimivia taustoja 4-komaksi, parempia kuin monissa ns. normaaleissa shoujoissa. Myös taustahahmoihin on panostettu ja esimerkiksi eläinmaskotit, jotka välillä pomppivat sarjassa mukana ovat kanssa suloisia ja niille on annettu omat taustatarinatkin ja aaa en kestä tätä söpöyttä.

 Choco Mimin ainoaksi viaksi näkisin sen, että sitä kustantava Viz Kids linja ei koskaan julkaissut sitä loppuun, joten emme koskaan tiedä mitä tapahtui. Saiko Mimin koira Chiffon lopulta samuraivaatteensa????? Miten kävi Chocon ja Andrewn????? Niin paljon kysymyksiä. Japania taitaville on tietenkin alkuperäiskielellinen versio, jonka aion esimerkiksi tässä lähiaikoina hankkia, mikäli nukkeleilta rahaa säästyy. Viz Kids sai ulos viisi volumea ja seiska on uusin, joten kauhean jäljessä sitä ei sentään olla.


Minun PITI vielä kirjoittaa Codename: Sailor V:stä, mutta koska kello alkaa olemaan nukkumaanaika, sanottakoon tähän loppuun vain se, että se oli mielestäni kymmenen kertaa Sailor Moonia viihdyttävämpi. Tähän loppuun kanssa kiitos niille jotka oikeesti odotti tätä postausta ja tykkäävät tästä blogista, olette ihania ja yritän nyt oikeasti olla nopeampi, ettei ihan eläkeikään tarvitse viimeistä osaa odottaa.

Shoujosuvi

Muistaako kukaan kun sanoin, että Suomessa ei ilmesty tarpeeksi shoujoa? Varsinkin nyt kun Egmont on kuollut ja kuopattu, toivo tyttöjensarjoista lankeaa Puniksen ja Sangatsun niskoille. Ja pakko kyllä sanoa, että skarppausta on (ainakin omaan makuuni!) ollut hirveästi. Olemme saaneet Suomeen jopa sarjoja, joita ei englanniksi saa. *GASP*

Kesällä alkoi kolme uutta shoujosarjaa. Tai mikä tuo yksi nyt sitten onkaan, no otetaan se tähän kuitenkin.

Upea kuva, huomatkaa matto.

Kuten Twitterissä minua seuraavat saattavat muistaa, olin ihan täpinöissäni Navi Lunasta. Aloitin sarjan lukemisen englanniksi kun Del Rey alkoi sitä julkaisemaan, mutta ne ruojat ottivat ja lopettivat julkaisun kakkosvolaan. Nyt Lunaa kuitenkin saa viimein ymmärrettävällä, sivistyneellä länsimaisella äidinkielellä. Hurraa! Kuroshit taas on yksi "no tulihan se sieltä"-julkaisu, jota oltiinkin jo ehditty manailla kavereitten kanssa. Harmi etten itse kerennyt, olisi tullut jännät Keijon ja Sepon seikkailut... At Laz Meridian taas oli jännä odotettava, koska ei ollut mitään odotettavaa. Kukaan ei tiennyt siitä mitään. Mutta hyväksi julkaisuksihan se osoittautui!

Sinänsä jännä kirjoittaa näistä, koska juuri ilmestyneessä Anime-lehdessähän on juttua niin Navi Lunasta kuin Kuroshitistäkin, mutta harmikseni lehti ei ole meidän postilootaan vielä ilmestynyt. Oh well.

Kuroshit on kuulemma iso juttu. ISO juttu. Itse olen aikaisemmin lukenut neljä osaa englanniksi, mutta suhteeni siihen on vieläkin ekojen treffien tasoa. Ei pysty oikeen sanomaan juuta eikä jaata, pitäis nähdä ainakin pari kertaa vielä.

Suomijulkaisusta kyllä tykkään enemmän kuin enkkuversiosta ihan vain selkämyksen takia. Yen Pressin Sebbe-naamat sekä rumat I:t olivat häpeäksi mangahyllylleni, Puniksen versio on paljon tyylikkäämpi ja uskollisempi japaniversiolle. Ja olihan nuo värisivut aika kiva yllätys!

Kuroshit jos on jollekkin vielä epäselvä juoneltaan, niin siinä seikkailee Ciel Phantomhive, lapsi jonka omistuksessa on kartano, kourallinen palvelijoita ja oma leluyritys. Tärkein palvelijoista on hovimestari Sebastian Michaelis, tummatukkainen hurmuri, joka on itse piru. Ciel teki sopimuksen demoni-Sebben kanssa, ja näin Sebbe palvelee Cieliä kunnes Ciel kuolee ja Sebbe saa palkkioksi sitten tämän sielun. Hurmaavaa. Mangassa nähdään aluksi paljon toimintaa, hiukan huumoria ja suunnaton määrä bishejä. Myöhemmin nähdään suunnaton määrä bishejä, hiukan huumoria ja paljon yaoifanbaittia. Tai näin olen ainakin kuullu puhuttavan inter__netissä! Korjatkaa toki jos olen väärässä.

Eipä Kuroshitissä ainakaan taiteellisesti oikein vikaa ole. Taide on todella nättiä katseltavaa ja Toboson hahmodesignit on muistettavia ja hauskoja, ja varsinkin Mei Rin on suosikkini. Minun on vaan hyvin vaikea pitää kummastakaan päähahmosta. Ciel on eittämättä Yotsuban lisäksi yksi ärsyttävimmistä mangalapsista ikinä, ja vaikka Sebbellä on välillä ihan siistejä temppuja, ei sen omahyvästä virnettä kestä selvin päin.

Tosin taidan olla makuineni aika yksin, varsinkin jos Kuroshitin myyntilukuja tai fanikuntaa katsoo. Muistaakseni Toboson Rust Blaster, jonka tossa noin vuosi sitten lukaisin oli paljon kivempaa luettavaa. Toki meinaan jatkaa Kuroshitin ostoa, onhan tässä tulossa jo pari legendaaristakin arkkia, mutta kyllä esimerkiksi Daa! Daa! Daa! saa minulta siltikin enemmän rakkautta.

At Laz Meridian oli kyllä iloinen yllätys. Se ei ollut ihan niin nopealukuinen kuin mitä olin odottanut, vaan sen parissa vierähti ihan mukava aika. Juonellisesti se ei ollut ehkä mikään mullistavin elämys, mutta pelkästään nätti taide ja kivat hahmot saivat minut tuntemaan itseni heti kotoisaksi.

Manga kertoo Manasta, jolla on vaikeaa. Manan vanha koulukiusaaja Chihiro on palaamassa takaisin seuduille ja Mana pelkää kuollakseen joutuvansa taas uhriksi. Chihiro kuitenkin yrittää osoittaa muuttuneensa, ja vaikka Mana onkin vielä varuillaan, alkaa hän lämmetä Chihirolle. Sovinnon eleenä Chihiro antaa Manalle sormuksen, joka vie Manan kuitenkin Avaloniin, jossa kuningas Arthur pitää valtaa. Mana tapaa Avalonissa sir Lancelotin, yksinäisen ritarin, joka on maanpaossa rakastuttuaan parhaan ystävänsä morsmaikkuun.

Manan maaginen seikkailu Avalonissa ja romanttinen kouluarki on saatu punottua yhteen todella hyvin. Ihmiset, joita Mana tapaa Avalonissa ovat heijastuksia hänen ystävistään ja tutuistaan niin ulkoisesti kuin ongelmiltaankin. Auttaessaan jotakuta Avalonissa tulee Mana samalla auttaneeksi häntä myös oikeassa maailmassa. Varsinkin Manan yksinäisen opettajan tarina oli suloinen ja hauska, ja siinä oli jopa hyvä opetus takana.

Mangan taide on kyllä täyttä 5/5-luokkaa. Eri-ikäiset hahmot oikeasti näyttävät eri-ikäisiltä ja kaikki, jopa samanikäiset tytöt pystyy erottamaan helposti. Manan ollessa Avalonissa rastereita ja muita on käytetty vapaammin lisäämään taianomaisuutta, ja koulumaailmassa ollessa pitäydytään hillitymmässä tyylissä, mikä oli hyvin kiva tapa erottaa todellisuudet.

Suomijulkaisu on mainio ja hoitaa hommansa. Välillä painojäljessä oli jotain pientä hämminkiä, mutta niinhän Sangatsun muissakin julkaisuissa nykyään... Erityisesti tykkäsin kansien ulkoasuista ja niiden kepeydestä, siinä on kyllä yksi hyvin toteutettu kokonaisuus.

Muutenkin oli kiva lukea vähän perinteisempää fantasiaa välillä. Odotan innollani näkeväni ensimmäisen yksisarvisen.

NAVI LUNA ON PARAS. Kyllä, olen sanonut sen jotain satatuhatta kertaa, ja tulen kyllä sanomaan vastakin. Tiedän, että sen kohderyhmä on minua kymmenen vuotta nuoremmat ja että siinä on puhuva pöllökeiju mutta minä vaan rakastan sitä niin paljon ja olen Sangatsulle ikuisesti kiitollinen, että saimme tämän Suomeen.

Navi Luna on tarina Luna Rindoosta, tytöstä, jolla ei ole koskaan ollut vanhempia. Hän asuu Taivaanlahjaopistossa, joka on hoitokoti orvoille ja lapsille, joiden vanhemmat eivät pysty huolehtimaan heistä. Eräänä päivänä Luna saa kuitenkin pari outoa vierasta, Moken ja Sunerin, jotka kertovat etsivänsä erästä erityistä lasta, jolla on hallussaan Ikuisuuden jalokivi. Käy ilmi, että Luna on tämä lapsi, ja hänellä on kyky avata reitti keijujen maailmaan. Muutaman kidnappauksen sekä pahiskeijun jälkeen Luna hyväksyy kykynsä ja aloittaa matkan itsensä ja vanhempiensa etsimiseen.

Michiyo Kikutan taide ei ole ehkä sieltä omaperäisemmästä päästä, mutta se on silti hyvin nautittavaa ja suloista. Ja varsinkin jos katsoo huikeaa parannusta Mamotte! Lollipopin ajoista, niin huhhuh. Ja pakko myöntää, että kannet ovat yksi suloisimpia näkemiäni sitten Pichi Pichi Pitchin.

Kaikkein eniten minuun iskee kuitenkin tarina. Ymmärrän kyllä niitä joiden mielestä orpotyttöilyt sun muut on ihan vuotta viime vuoskymmentä, mutta Lunaa lukiessa tuli vain hyvin raikas olo. Että kyllä tämän on lukenut monta kertaa aikaisemminkin mutta piru vie kun on niin menevää settiä että. Hahmotkin ovat tosi symppiksiä, eikä Lunassa todellakaan ole kaikilla aina vain kivaa. Lunan raivokohtaus kirjan loppupuolella oli varmaan ensimmäinen dokidoki-hetkeni shoujomangan parissa ikinä.

Tämä on kyllä yksi niistä mangoista joiden haluaisin menestyvän Suomessa, vaikka shoujolla ei taida täällä hirveästi markkinarakoa olla. Jos voisin niin ostaisin tätä tuhat kappaletta ihan itse ja jakelisin kaikille ihan vain että hekin ehkä kokisivat jotain näin hienoa kuin minä. Mutta en ole rikas, joten joudutte valitettavasti hakemaan omanne lehtipisteiltä yms. yms. ihan itse.

Näiden ja Vampire Knightin kanssa onkin hyvä elellä vähän aikaa, joskin innolla odotellaan uusiakin paljastuksia, *vink vink* vaan sinne Tammen suunnalle! Jos ehotuksia vaan kaipaatte ni tulkaa kysymään, mullahan noita riittäisi!

Shoujon Aakkoset B: Kukkia ja sidontaa

                                              

                                          Bride of the Water God

Bride of the Water God on tarina Soahista, joka pelastaakseen kylänsä kuivuudelta naitetaan vesijumala Habaekille. Soahia tämä ei tietenkään miellytä, mutta hän tekee sen silti jotta eräs hänelle tärkeä henkilö pelastuisi. Päästyään jumalten maailmaan häntä tervehtii jylhät maisemat, komeat palvelijat sekä Habaek-nim itse. Mutta kaikki ei mennytkään niin kuin Soah oli ajatellut ja paljastuu, että Habaek onkin vasta pieni lapsi. Soah ei pysty näkemään Habaekia aviomiehenään, vaikka pitääkin tätä arvossa, vaan hänen sydämensä varastaa Mui, Habaekin serkku, jolla on isompikin salaisuus harteillaan.

Bride of the Water God on manhwaa, joten taide on upeaa. Taide minut tämän aikoinaan sai ostamaankin, ja silmänkarkkia se on tarjonnut siitä asti. Hahmodesignit sekä jumalten palatsi on yksityiskohtien täyttämää täydellisyyttä, ja vaikka manhwalle tuttua tönkköyttä ja puhumista puhumisen jälkeen nähdäänkin aika usein, en voisi vähempää välittää. Kunhan manhwaka Mi-Kyung Yun tarjoaa minulle komeita miesjumalia komeissa puvuissa, olen tyytyväinen. Ainoa asia mistä voisin taiteessa valittaa on puhekuplien ajoittainen tönkkö asettelu, mutta sekin vähenee muutaman ensimmäisen osan jälkeen lähes kokonaan.

Tarina on silkkaa draamaa, romanssia ja saippuaa. Huumoria on harvoin, ensimmäisissä osissa enemmän, mutta kun tarinaan aletaan lisätä kuolemanjumalattaria sekä vieraan valtakunnan salamurhayrityksiä, huumoria kuvaaville chibeille jää yhä vähemmän aikaa. Mikä on sinäänsä sääli, sillä minä ainakin nautin niistä chibeistä mitä alussa nähtiin. Yleensä manhwaa lukiessa chibit eivät tunnu sopivan niille annettuihin kohtiin tai manhwaka itse ei ole harjoittunut niitä tekemään, mutta tässä manhwassa chibit olivat hauskoja, hyvin suunniteltuja ja muutaman kerran jopa hymähtelin niille.

Bride of the Water Godissa on kaikki saippuadraamalle ominaiset asiat. Ilkeä anoppi, kuolleista heränneitä vanhoja rakastajia, muistinemenetyksiä, kidnappauksia... Ajoittain hieman vaivaannuttavan paljon ja venytetysti, mutta jos lukee vain kirjan kerrallaan, tulee mieleen viikottainen Kauniit ja Rohkeat; kyllä tätä jakson katsoo mutta maratoonata en voisi.

Shokkina kaikille, Soahia pitää aina olla pelastamassa. Ensimmäisessä osassakin se jo melkein kuoli. Tosin, hänhän on vain ihminen jumalten maailmassa, kuka voisikaan odottaa häneltä sen ihmeempiä. Mutta ei Soahilla ole silti mielensisäistä neito pulassa-syndroomaa, vaan hänkin on äkäinen sille päälle sattuessaan. Ja varsinkin Habaekin kanssa niin tapahtuu usein, ja tämän jumalolemus aina hieman romahtaa Soahin verbaalisten tointen alla. Toki heti ensimmäisessä luvussa oleva kolmiodraamaennustus saa varmasti monen ajattelemaan että ei, ei taas! Mutta se on tähtiin kirjoitettu, eli ei voi mittään!

Manhwaka Mi-Kyung Yun oli Bride of the Water Godin aloittaessaan melko uusi sarjakuvarintamalla, takanaan vain yksi oneshot ja kolmiosainen Railroad. Kaikki kunnioitus siis hänelle, että manhwa on ehtinyt Koreassa jo 17. osaansa ja jatkuu edelleen. Englanniksi on tosin käännetty vasta 10, vaikka ne ovatkin yhdet kauneimmista pokkareista mitä olen nähnyt. Dark Horse Comics on panostanut sekä hintaan että laatuun, tuoden meille isomman puoleisen pokkarin (mm. yaoimangat sekä Yen Pressin omnibukset ovat tämän kokoisia) jossa on värisivut, kaunis ulkoasu sekä, mikä parasta, vain kymmenen euron hinta. Jos siis laadultaan ja sisällöltään timangi manhwa kiinnostaa, suosittelen tätä lämpimästi.



                                                              Boys Over Flowers

                             
Tsukushi Makino tulee suht köyhästä perheestä, mutta käy silti jostain syystä eliittiakatemiassa koulua. Siellä rikkaat isin tytöt ja pojat pröystäilevät Cadillaceillaan, Rolexeillaan ja 500 000 yenin viikkorahoillaan, mutta kaikista pahimmat ovat F4-nimisen ryhmän pojat. He ovat koulun vaikutusvaltaisimpia sekä varmaankin rikkaimpia junnuja, joilla on tylsää. Siksi he kiusaavat kohteitaan, jotka valitaan sen perusteella kuka ärsyttää heitä eniten. Tsukushin ystävätär törmää vahingossa yhteen pojista, ja joutuu kiusaamisen kohteeksi. Tsukushia tämä ei miellytä, ja temperamenttinen kun on, julistaa F4:lle sodan. Ja niin alkaa tämä historian suosituin shoujomanga, jossa rakkautta, erheitä ja rahaa ei ainakaan puutu.

Minä rakastan tätä mangaa. Noin, menkäähän nyt lukemaan se! Kiitos lukemisesta, nähdään taas ensi ker--- ai ei riitä? Perusteluja tarvitsette? Noooh....

Voi olla, että joitain ihmisiä ärsyttäisi Tsukasan (kuvassa toinen oikealta) lapsellinen Tsukushin kiusaaminen kun hän selvästi pitää Tsukushista kovasti. Minusta se on vain kiinnostavaa, sillä Tsukasa on kuin kuka tahansa shoujon päähenkilöpoika "hyi ku tuo kimono näyttää siun pääl rumalta vaik oot kyl nätti mut en sitä sano" potenssiin sata. Ja olen vielä aikoinani itse todistanut tällaista käytöstä, eli ei se ole itselleni edes vierasta. Muutenkin hahmoina Tsukushi ja Tsukasa kiinnostavat minua kovasti, ja vaikka en ole paljoa lukenutkaan, olen jo rakastunut heihin. Tsukushi on badass joka huutaa ja kiroaa, mutta joka ei ole kuitenkaan ihan poikatyttö, vain pieni ja pippurinen. Tsukasa taas on omalla kömpelöllä tavallaan ihana, hieman omasta ylemmyydestään huumaantunut, mutta kuitenkin rakastunut.

Boys Over Flowersin teemana oleva kiusaaminen on myös aina ollut semmoinen salainen paheeni. Tiedän, että kiusaaminen on kammottavaa ja ymmärrän jos jotkut vierastavat tätä mangaa sen takia, mutta itseäni tämmöiset mangat kiehtovat. Tämä sekä Life ovat hyviä esimerkkejä tämmöisestä mangasta. Myönnetään, että välillä kiusaaminen saa ehkä hieman saatanallisiakin piirteitä, koska tämä on Japani ja kaikki vedetään överiksi, mutta herkät hetket, joita tässäkin mangassa tarjotaan, korvaavat mielestäni jo paljon.

Taide on ysäreistä ysärimpiä, mutta koska Boys Over Flowers on ihan älypitkä (36+1 osaa!!!) ehtii sekin kehittyä huomattavasti. Itseäni kyllä kiehtoo enemmän alun ysärityyli järkkyine ilmeineen ja paksuine lineineen kuin loppupään siloiteltu tyyli. Toisin sanoen vähän sama syndrooma kuin Fruits Basketissa. Ennen kaikkea tyyli on kuitenkin hauskaa ja siksi sitä onkin hauka lukea. Ei mitään yhtä mieltäylentävää silmänkarkkia kuin Bride of the Water Godissa, mutta saa minut silti hymyilemään aina kun pokkariin tartun.

Ainoa ongelma Boys Over Flowersin kanssa on se, että se on Vizin vanhempaa shoujolinjaa, jonka tietyt pokkarit alkavat käydä jo harvinaisiksi. Ensimmäisten osien saaminen Suomesta on lähes mahdotonta, ja pitää olla valmis maksamaan jopa enemmän kuin esim. Fantsusta jos haluaa saada tietyt pokkarit omakseen. Sekin oli eräs osasyy pitkään taukooni, sillä olisin halunnut lisätä tähän osaan vielä Basaran, mutta sen kakkososan hinta uutena kieppuu siinä viidenkympin hujakoilla. Ja käytettynäkin pari kymppiä. Itse olen tämmöinen materialistikäntty jonka on pakko saada kirjat hyllyyn, joten netistä en lue. Mutta muille kuin HC-kerääjille suosittelisin mieluummin nettiä, sillä 36-osainen sarja itsessään on jo kallis kerätä, mutta siihen vielä harvinaiset pokkarit päälle. Huhhuh.

Kuten sanottu, minä rakastan Boys Over Flowersia. Se on hauska vaikka kiusaaminen onkin vakava aihe, siinä on hyvät, joskin hiukan lapselliset hahmot, ja se on hei klassikko. Suosittelen kaikille niin lämmöllä että ei mitään rajaa.

Shoujon Aakkoset: Aloitetaan A:lla

                                Alice in the Country of Hearts

Alice in the Country of Hearts oli niitä Tokyopopin suosittuja shoujolisenssejä Maid-saman, Gakuen Alicen ja no, Hetalian lisäksi. Se pääsi jopa New York Timesin bestsellerlistalle, mutta edes Alicen seikkailuiden suosio ei pelastanut Tokyopopia tuholta. Alkujaan otomepelinä suosiota saanut sarja on sovitettu n. miljoonaksi eri mangaksi, joista tämä on se pääasia. Ne salskeat miehet ovat saaneet sitten omia mangojaan.

Alice herää eräänä päivänä nokosiltaan ja huomaa kanin. Koska Alice on laiska, ei hän jaksa seurata sitä. Kani ei tästä pidä, sillä "tässä vaiheessa tarinaa sinun pitäisi seurata kania", joten kani muuttuu komeaksi kaninkorvaiseksi mieheksi ja kidnappaa Alicen Ihmemaahan, jossa mafiasota jyllää ja tutut satuhahmot ovat salskeita miehiä jotka tavottelevat Alicen sydäntä.

Lempiasiani salskeiden miehien lisäksi on se, kuinka vakava Alice in the Country of Hearts voi olla. Voiko oikeasti rakastaa jotakuta jos ei omista sydäntä? Entä oikeuttaako aseilla leikkimisen se, että kaikki voidaan korvata kopioilla? Ei sitä ihan kannesta päätellen uskoisi, mutta meno käy välillä tosi rankaksi. On siellä seassa sitten hurmaavia ja kevyitäkin hetkiä, kuten seikkailu huvipuistossa (joka oikeastaan lopuksi muuttui pyssyleikeiksi mutta olkoot) ja Peterin randomit lähentely-yritykset kanimuodossa. Mutta ennenkaikkea manga on Vakavaa Toimintaa jossa kaikki ovat vihollisia suuressa Pelissä.

Parasta antia on tietenkin salskeat miehet taide. Manga on hyvä esimerkki siitä, kuinka yksinkertaisesti voi luoda jotain hyvin nättiä. Soumei Hoshinolla on hyvä rytmitys ja kaunis ja tunnistettava kynänjälki. Pukuihin ja hahmoihin annetut yksityiskohdat ovat ilahduttavia ja suurimmaksi osaksi nättejä. Hahmot ovat helposti tunnistettavia ja muutenkin uskottavia. Tai no niin uskottavia kuin "Irvikissa-Boris" niminen henkilö voi olla.

Tokyopopilta jäi sarja kesken, mutta onneksi tarkimmat muistaa maninintani, että ensi kesänä on tulossa Yen Pressiltä koko sarjan kattava omnibuskokoelma. Odotan loppuratkaisua kyllä innolla, ja Seven Seasin lisäosajulkaisut vielä parantavat oloa kummasti. Anime-elokuvakin on jo ilmestynyt ja sen pitäisi meille laittomia lähteitä käyttäville saapua pian jo katsottavaksi. Kyllä nyt kelpaa.
  

Katso setä löysin lisää ihania poikia.

Final verdict: Lue jos tykkäät pyssyä heiluttelevista nättipojista ja melko itsenäisestä sankarittaresta.
 

                                                               Absolute Boyfriend

Kuka muu tykkää Yuu Watasesta? Minä nimittäin rakastan hänen töitään, paria poikkeusta lukuunottamatta. Absolute Boyfriend kuulostaa ehkä höpsöltä ja kliseiseltä, mutta se on Cereksen lisäksi Watasen imo paras manga evah. Yksi harvoista jotka saivat minut itkemään lopussa. 8/ True story.

Riikolla on vaikeaa. Hänellä ei ole koskaan ollut poikaystävää, sillä on aina mokannut jutut ihastuksiensa kanssa. Eräänä päivänä hän saa mysteeriseltä liikemieheltä internetosoitteen, jossa pystyy "tekemään" itselleen omanlaisensa poikaystävän. Riiko ajattelee koko jutun olevan vitsi, ja tekee poikaystävästään täydellisen; ajattelevaisen, hyvän kokkaamaan, voimakkaan ja ennenkaikkea komean. Seuraavana aamuna poikaystävä kuitenkin saapuu, ja vähän ajan päästä myös sadan miljoonan jenin lasku. Täydellinen poikaystävä ei ole halpa. Riiko saa kuitenkin sovittua velan anteeksiannon, jos hän opettaa uudelle poikaystävälleen mitä naiset ajattelevat ja haluavat. Ja jutun jujuhan on se, että uusi poikaystävä on robotti.

Minulla oli kyllä tosi vaikeaa tämän mangan kanssa. Yksi harvoja kertoja, jolloin en ollut aivan varma, kumman pojan kanssa haluaisin Riikon päätyvän yhteen. Täydellisen Nightin vai lapsuudenkaveri Soshin. Kummatkin olivat omilla tavoillaan hyvin herttaisia, ja oikeasti aika hyvin kirjoitettuja hahmoina. Vaikka Watasen koulukomedioissa sattuu välillä olemaan hyvin *köh* samankaltaisia *köh* hahmoja, ei näin ollut AB:ssä. Hahmot olivat, ja ovat edelleen, oikein ihania. Jopa Riiko oli minusta ihan kiva!

Watasen taide on sitä tuttua huttua tässäkin, tosin puolialastomia poikia nähdään vähän enemmän kuin yleensä. Hahmot olivat ainakin omaan silmääni tunnistettavia, mutta minä nyt tunnistan jopa Tanemuran hahmot toisistaan. Absolute Boyfriend ei ehkä tuo shoujogenreen mitään mullistavaa ja uutta, mutta se hoitaa alansa tällaista yleistä hyvää paremmin. Loppu oli ainakin omasta mielestäni yllättävä, ja sarjassa oli muutenkin kiinnostavia juonenkäänteitä ja hahmoja.

Final verdict: Lue jos tykkäät huumorista, näteistä pojista, yllättävistä lopuista tai Watasesta. Tai ylläolevasta kuvasta.

                                                                          Arisa

Natsumi Ando on Suomessa tunnettu Kitchen Princessistä ja joillekkin ehkä myös Horoskooppimysteereistä. Mutta mitä Suomi ei ole vielä nähnyt on trilleri kahdesta aivan tavallisesta kaksostytöstä. Arisaa on siteerattu "shoujomaailman Monsteriksi", ja sen se on kyllä ansainnut.

Tsubasa ja Arisa ovat kaksostyttöjä, jotka erotettiin pienenä toisistaan vanhempien eron vuoksi. He kasvoivat aivan erilaisiksi; Tsubasa on raggarityttö joka viihtyy mieluummin poikien kuin tyttöjen seurassa ja Arisa on kiltti tähtioppilas jonka poikaystävä on luokan puheenjohtaja. Kun tytöt tapaavat toisensa ensimmäisen kerran vuosiin, kaikki tuntuu olevan hyvin. Pian Arisa kuitenkin yrittää hypätä ikkunasta, ja Tsubasa lähtee Arisan sijasta kouluun selvittämään, mikä ajoi hänet siihen. Arisan luokka ei olekaan ihan sitä miltä päällepäin näyttää, ja salaperäinen King Time on saanut luokan pahasti valtaansa. Tsubasan on yritettävä selvittää, kuka on King Timen takansa ja estää Arisan ja muiden hänen kaltaistensa kohtalo.

Eikö kuulostakkin jännittävältä? Niin minustakin. Ei ihan tavallinen shoujosarja. Hassuksi tässä tekee vielä sen, kuinka tätä julkaistaan Nakayoshissa samaan aikaan mangojen kuten Kimi no Neiro ja Miss Princess kanssa. Fiilis vaihtuu aina todella nopeasti. Vaikka Andon hahmidesignit ja tyyli ovat edelleen tuttuun Kitchen Princess-tyyliin söpöä Nakayoshia, on musta ja painostava tunnelma koko ajan läsnä.

Kaikista parhainta antia Arisassa on sen tarina. Tsubasa ei voi luottaa kehenkään, eikä kukaan luota Tsubasaan, joka esittää olevansa Arisa. Kaikilla on oma lehmä ojassa, ja kaikki asettavat omat toiveensa ja tavoitteensa muiden edelle. Lopputuloksena on oikeasti hyvä, jossei kauhumanga, niin ainakin trilleri sen sohjoisessa merkityksessä.

                         
Final verdict: Lue jos sanat shoujo, mysteeri tai Monster iskivät, yhdessä tai erikseen.                                
                                  -----------------------------------------------------------
Siinä nyt oli lemppareitani A-kirjaimen alta. Monta hyvää jäi pois, mutta ei sitä nyt ihan jumalattoman pitkää kehtaa tehdä. Meni hiukka myöhäseksi, mutta toivottavasti saadaan B-kirjain nopeammin ulos. Tschüs!

Shoujon Aakkoset: Preludi tulevalle

Shoujon aakkoset on yksinkertainen konsepti: käydään kaikki aakkoset läpi, jokaisessa esitellään joku kiva shoujo. Öökkösiä ei tähän voida valitettavasti tunkea, mutta kaikki ne muut kyllä.

Miksi tällainen konsepti? No, yrittäessäni miljoonatta kertaa päättää mistä kirjoitan seuraavaksi, ajattelin että hitot, paljon helpompaa jos vaan edetään järjestyksessä. Saanpahan samalla vähän yleiskatsausta mitä kaikkea sitä on tullut luettua. Väliin ehkä heitän jotain uutuusjulkaisujen läpikäymisiä (Dawn of the Arcana 2 on ulkona!) jos jotain kiinnostavaa sattuu tulemaan ulos.

Nähdään siis huomenna A:n parissa!

King of the Lamp: Unohdettu kertomus

Rakastuin heti tuohon käteen :D

Nimi: King of the Lamp
Mangaka: Takako Shigematsu
Englanniksi julkaistu: 1 (valmis)
Julkaisija: Go!Comi

Tämä viikonloppu on ollut yhtä pervomangan juhlaa, kun postissa saapui paketti joka sisälsi King of the Lampin lisäksi läjän japaninkielistä shoujoa, joista suurin osa on naisille tarkoitettua pornoa. Mukana mm. pornoshoujon keisarinna Mayu Shinjo. Japaninkielisistä kuitenkin myöhemmin, sillä en ole niihin ehtinyt vielä tarkkaan tutustua.

King of the Lamp on *tättärää* kokoelma oneshotteja, joista kolme ensimmäistä liittyvät otsakkeeseen ja perästä löytyvät oma tarinansa "I'll kill you with a Kiss" sekä mangakan paljon aikaisempaa tuotantoa "Chicken that flies in the Sky".

Kuten ensimmäisestä kappaleesta saattoi arvata, seksi liittyy tähänkin nimekkeeseen. Kaikissa paitsi Kananlennossa luku päättyy kun pääpari harrastaa haureutta makuukammarissa. Tai sairaalan katolla. Ei pidä olla kranttu. Jos siis on siveä kuin sipuli, tämä ei ole sinulle, vaikka seksi ei tarinoissa pääpointtina juuri olekkaan. Pääosin tämä on sitä kunnon shoujohöttöä.

Bang! Komea ensiesiintyminen

Kauan kauan sitten, eräs kuningas kokosi tuhannesta maansa kauneimmasta naisesta itselleen haaremin. Tämähän ei muiden mielestä käynyt laatuun ollenkaan, joten hänet suljettiin lamppuun ja hän pääsee pois vasta kun on täyttänyt tuhannen naisen toiveet. Kuninkaalla on kuitenkin suunnitelmana koota haareminsa uudelleen heti kun pääsee lampusta. Koska kukaan ei kuitenkaan tee mitään ilmaiseksi, haluaa kuningas myös korvauksen näkemästään vaivasta. Ja minkälaisen?

Ja sitä rataa.

Ei se kuitenkaan koskaan pääse pusua pidemmälle. Kaikki kolmen tarinan naiset haluavat apua rakkausongelmiinsa eivätkä voisi koskaan kuvitella tekevänsä sitä muiden kuin sydämensä valitun kanssa.

Tarinat olivat suurimmaksi osaksi mielenkiintoisia, pidin erityisesti siitä missä tyttö muutti äänensä isosiskonsa ääneksi jotta voisi puhua sokeutuneelle sisarensa poikaystävälle sairaalassa, johon isosisko ei koskaan jaksanut mennä. Eikö kuulostakkin hyvältä? Kaksi muuta tarinaa kertoivat tytöstä, joka sai poikaystävän teeskentelemällä kokenutta petikumppania (vaikka on neitsyt) ja toinen tytöstä, joka kuninkaan avulla muuttuu lastentarhaikäiseksi, jotta pääsisi lähemmäksi paikan tarhanpitäjää.

Shigematsulla on kyllä taitoa tehdä kivoja tarinoita, mutta heti kolmannen (ja viimeisen) tarinan jälkeen hypättiin suoraan Kuolemansuudelmaan ja kuninkaan kohtalo jäi auki. Tyttö oli yksi ihan viimeisiä, joiden toiveet piti täyttää, joten haluan vain kuvitella itselleni, että hän pääsi irti kirouksesta ja elää tuolla jossain tuhatpäisen haareminsa kanssa. ;___;

I'll kill you with my Kiss oli oikeastaan aika jännä, vaikka menikin aika lolleroksi loppua kohden. Tyttö hylättiin leikkipuistoon, koska äidin uusi mies ei halunnut lasta vaivoikseen (tässä kohtaa olin ihan kunnolla tytön puolella, koskettava kohtaus). Hänet kuitenkin pelastaa kaksi komeaa veljestä, jotka adoptoivat tämän. Kuluu kymmenisen vuotta ja tyttö on shoujomangapäähenkilöiässä, ja veljekset... näyttävät täysin samalta kuin kymmenen vuotta sitten? Insert draamaa ja vähän viittauksia ylirotuun ja bäng, aivopano on valmis.

Kyllä määki pelästyisin.

Veljekset ovat kummatkin naistenmiehiä, toinen villi blondi ja toinen isällinen rillipää. Kuten arvata saattaa, tyttö on aina rakastanut blondia sillä lailla ja blondikin on rakastanut tätä sillä lailla ja aivoni huutavat EI koska se tarkoittaa, että RAKASTUIT JUURI TYTTÖÖN JONKA OLET KASVATTANUT VELJENÄ JOSTAIN ALA-ASTEIKÄISESTÄ ASTI eikä syyksi kelpaa, että näin on ollut aina koska kun tapasitte ensimmäisen kerran hänellä ei ollut edes murrosikää ollut ja mehän tiedämme mitä se tarkoittaa. Tämä tarina sai minut vaan typertyneeksi mutta onneksi tuo rillipää pelasti jonkin verran. Siinä on sitä oikeaa isoveliainesta hemmetti.

Chicken that flies in the Sky oli näistä kyllä paras. Yksinkertainen, mutta oivaltava ja hauska. Tyttö, jolla on suojelushenki joka on vähän liiankin näkyvä ei ole koskaan saanut itselleen poikaystävää tämän takia, mutta eräänä päivänä eräs okkultti-intoilija tapaa hänet ja sydämet läpättää pikkaisen tsunderoimisen jälkeen. Tykkäsin ehkä eniten päähenkilötytön poikatyttötyylistä, ei monesti näe päähenkilöä joka käyttää toppaliiviä tai henkseleitä.

Mikä tyyli!

Tyyli oli puhdasta, ehkä vähän tasasta mättöä, vaikka tuossa viimeisessä oli mukavasti erilaisuutta mukana. Hahmot erotti pääasiassa toisistaan eikä muutenkaan valittamista.

Olen nyt kahden vaiheilla suositellakko tätä vai ei. Itse olen niin kaikkiruokainen shoujoni suhteen, että minun on vaikea osoittaa joku oikeasti HUONO sarja. Jos ei mitään muuta niin tsekatkaa edes tuo viimeinen tarina. Minua ainakin hymyilytti kummasti sen luettuani. Koko pokkarin hankintaa kannatan vain jos haluat katsella kun kuningas poseeraa seksikkäästi. Eikä ne muutkaan miehet nyt niin rumia ole.