lauantai 11. elokuuta 2012

Shoujosuvi

Muistaako kukaan kun sanoin, että Suomessa ei ilmesty tarpeeksi shoujoa? Varsinkin nyt kun Egmont on kuollut ja kuopattu, toivo tyttöjensarjoista lankeaa Puniksen ja Sangatsun niskoille. Ja pakko kyllä sanoa, että skarppausta on (ainakin omaan makuuni!) ollut hirveästi. Olemme saaneet Suomeen jopa sarjoja, joita ei englanniksi saa. *GASP*

Kesällä alkoi kolme uutta shoujosarjaa. Tai mikä tuo yksi nyt sitten onkaan, no otetaan se tähän kuitenkin.

Upea kuva, huomatkaa matto.

Kuten Twitterissä minua seuraavat saattavat muistaa, olin ihan täpinöissäni Navi Lunasta. Aloitin sarjan lukemisen englanniksi kun Del Rey alkoi sitä julkaisemaan, mutta ne ruojat ottivat ja lopettivat julkaisun kakkosvolaan. Nyt Lunaa kuitenkin saa viimein ymmärrettävällä, sivistyneellä länsimaisella äidinkielellä. Hurraa! Kuroshit taas on yksi "no tulihan se sieltä"-julkaisu, jota oltiinkin jo ehditty manailla kavereitten kanssa. Harmi etten itse kerennyt, olisi tullut jännät Keijon ja Sepon seikkailut... At Laz Meridian taas oli jännä odotettava, koska ei ollut mitään odotettavaa. Kukaan ei tiennyt siitä mitään. Mutta hyväksi julkaisuksihan se osoittautui!

Sinänsä jännä kirjoittaa näistä, koska juuri ilmestyneessä Anime-lehdessähän on juttua niin Navi Lunasta kuin Kuroshitistäkin, mutta harmikseni lehti ei ole meidän postilootaan vielä ilmestynyt. Oh well.


Kuroshit on kuulemma iso juttu. ISO juttu. Itse olen aikaisemmin lukenut neljä osaa englanniksi, mutta suhteeni siihen on vieläkin ekojen treffien tasoa. Ei pysty oikeen sanomaan juuta eikä jaata, pitäis nähdä ainakin pari kertaa vielä.

Suomijulkaisusta kyllä tykkään enemmän kuin enkkuversiosta ihan vain selkämyksen takia. Yen Pressin Sebbe-naamat sekä rumat I:t olivat häpeäksi mangahyllylleni, Puniksen versio on paljon tyylikkäämpi ja uskollisempi japaniversiolle. Ja olihan nuo värisivut aika kiva yllätys!

Kuroshit jos on jollekkin vielä epäselvä juoneltaan, niin siinä seikkailee Ciel Phantomhive, lapsi jonka omistuksessa on kartano, kourallinen palvelijoita ja oma leluyritys. Tärkein palvelijoista on hovimestari Sebastian Michaelis, tummatukkainen hurmuri, joka on itse piru. Ciel teki sopimuksen demoni-Sebben kanssa, ja näin Sebbe palvelee Cieliä kunnes Ciel kuolee ja Sebbe saa palkkioksi sitten tämän sielun. Hurmaavaa. Mangassa nähdään aluksi paljon toimintaa, hiukan huumoria ja suunnaton määrä bishejä. Myöhemmin nähdään suunnaton määrä bishejä, hiukan huumoria ja paljon yaoifanbaittia. Tai näin olen ainakin kuullu puhuttavan inter__netissä! Korjatkaa toki jos olen väärässä.

Eipä Kuroshitissä ainakaan taiteellisesti oikein vikaa ole. Taide on todella nättiä katseltavaa ja Toboson hahmodesignit on muistettavia ja hauskoja, ja varsinkin Mei Rin on suosikkini. Minun on vaan hyvin vaikea pitää kummastakaan päähahmosta. Ciel on eittämättä Yotsuban lisäksi yksi ärsyttävimmistä mangalapsista ikinä, ja vaikka Sebbellä on välillä ihan siistejä temppuja, ei sen omahyvästä virnettä kestä selvin päin.

Tosin taidan olla makuineni aika yksin, varsinkin jos Kuroshitin myyntilukuja tai fanikuntaa katsoo. Muistaakseni Toboson Rust Blaster, jonka tossa noin vuosi sitten lukaisin oli paljon kivempaa luettavaa. Toki meinaan jatkaa Kuroshitin ostoa, onhan tässä tulossa jo pari legendaaristakin arkkia, mutta kyllä esimerkiksi Daa! Daa! Daa! saa minulta siltikin enemmän rakkautta.




At Laz Meridian oli kyllä iloinen yllätys. Se ei ollut ihan niin nopealukuinen kuin mitä olin odottanut, vaan sen parissa vierähti ihan mukava aika. Juonellisesti se ei ollut ehkä mikään mullistavin elämys, mutta pelkästään nätti taide ja kivat hahmot saivat minut tuntemaan itseni heti kotoisaksi.

Manga kertoo Manasta, jolla on vaikeaa. Manan vanha koulukiusaaja Chihiro on palaamassa takaisin seuduille ja Mana pelkää kuollakseen joutuvansa taas uhriksi. Chihiro kuitenkin yrittää osoittaa muuttuneensa, ja vaikka Mana onkin vielä varuillaan, alkaa hän lämmetä Chihirolle. Sovinnon eleenä Chihiro antaa Manalle sormuksen, joka vie Manan kuitenkin Avaloniin, jossa kuningas Arthur pitää valtaa. Mana tapaa Avalonissa sir Lancelotin, yksinäisen ritarin, joka on maanpaossa rakastuttuaan parhaan ystävänsä morsmaikkuun.

Manan maaginen seikkailu Avalonissa ja romanttinen kouluarki on saatu punottua yhteen todella hyvin. Ihmiset, joita Mana tapaa Avalonissa ovat heijastuksia hänen ystävistään ja tutuistaan niin ulkoisesti kuin ongelmiltaankin. Auttaessaan jotakuta Avalonissa tulee Mana samalla auttaneeksi häntä myös oikeassa maailmassa. Varsinkin Manan yksinäisen opettajan tarina oli suloinen ja hauska, ja siinä oli jopa hyvä opetus takana.

Mangan taide on kyllä täyttä 5/5-luokkaa. Eri-ikäiset hahmot oikeasti näyttävät eri-ikäisiltä ja kaikki, jopa samanikäiset tytöt pystyy erottamaan helposti. Manan ollessa Avalonissa rastereita ja muita on käytetty vapaammin lisäämään taianomaisuutta, ja koulumaailmassa ollessa pitäydytään hillitymmässä tyylissä, mikä oli hyvin kiva tapa erottaa todellisuudet.

Suomijulkaisu on mainio ja hoitaa hommansa. Välillä painojäljessä oli jotain pientä hämminkiä, mutta niinhän Sangatsun muissakin julkaisuissa nykyään... Erityisesti tykkäsin kansien ulkoasuista ja niiden kepeydestä, siinä on kyllä yksi hyvin toteutettu kokonaisuus.

Muutenkin oli kiva lukea vähän perinteisempää fantasiaa välillä. Odotan innollani näkeväni ensimmäisen yksisarvisen.




NAVI LUNA ON PARAS. Kyllä, olen sanonut sen jotain satatuhatta kertaa, ja tulen kyllä sanomaan vastakin. Tiedän, että sen kohderyhmä on minua kymmenen vuotta nuoremmat ja että siinä on puhuva pöllökeiju mutta minä vaan rakastan sitä niin paljon ja olen Sangatsulle ikuisesti kiitollinen, että saimme tämän Suomeen.

Navi Luna on tarina Luna Rindoosta, tytöstä, jolla ei ole koskaan ollut vanhempia. Hän asuu Taivaanlahjaopistossa, joka on hoitokoti orvoille ja lapsille, joiden vanhemmat eivät pysty huolehtimaan heistä. Eräänä päivänä Luna saa kuitenkin pari outoa vierasta, Moken ja Sunerin, jotka kertovat etsivänsä erästä erityistä lasta, jolla on hallussaan Ikuisuuden jalokivi. Käy ilmi, että Luna on tämä lapsi, ja hänellä on kyky avata reitti keijujen maailmaan. Muutaman kidnappauksen sekä pahiskeijun jälkeen Luna hyväksyy kykynsä ja aloittaa matkan itsensä ja vanhempiensa etsimiseen.

Michiyo Kikutan taide ei ole ehkä sieltä omaperäisemmästä päästä, mutta se on silti hyvin nautittavaa ja suloista. Ja varsinkin jos katsoo huikeaa parannusta Mamotte! Lollipopin ajoista, niin huhhuh. Ja pakko myöntää, että kannet ovat yksi suloisimpia näkemiäni sitten Pichi Pichi Pitchin.

Kaikkein eniten minuun iskee kuitenkin tarina. Ymmärrän kyllä niitä joiden mielestä orpotyttöilyt sun muut on ihan vuotta viime vuoskymmentä, mutta Lunaa lukiessa tuli vain hyvin raikas olo. Että kyllä tämän on lukenut monta kertaa aikaisemminkin mutta piru vie kun on niin menevää settiä että. Hahmotkin ovat tosi symppiksiä, eikä Lunassa todellakaan ole kaikilla aina vain kivaa. Lunan raivokohtaus kirjan loppupuolella oli varmaan ensimmäinen dokidoki-hetkeni shoujomangan parissa ikinä.

Tämä on kyllä yksi niistä mangoista joiden haluaisin menestyvän Suomessa, vaikka shoujolla ei taida täällä hirveästi markkinarakoa olla. Jos voisin niin ostaisin tätä tuhat kappaletta ihan itse ja jakelisin kaikille ihan vain että hekin ehkä kokisivat jotain näin hienoa kuin minä. Mutta en ole rikas, joten joudutte valitettavasti hakemaan omanne lehtipisteiltä yms. yms. ihan itse.

Näiden ja Vampire Knightin kanssa onkin hyvä elellä vähän aikaa, joskin innolla odotellaan uusiakin paljastuksia, *vink vink* vaan sinne Tammen suunnalle! Jos ehotuksia vaan kaipaatte ni tulkaa kysymään, mullahan noita riittäisi!