maanantai 19. joulukuuta 2016

Mitä on tullut luettua

Sen sijaan, että olisin käyttänyt iltani Tumblr shitpostauksien lukemiseen, etsin kiinnostavia mangoja joihin minun on pitänyt pitkään tutustua ja lukaisin ne. Ja pojat, niistähän löytyi niin paljon sanottavaa, että Twitterin 140 merkkiä ei tuntunut enää riittävältä. Kun muistin, että minullahan oli tällainen blogikin, niin juttelenpa niistä sitten tänne. Lähinnä myös ehkä sen takia, että muistan jatkaa kyseisiä mangoja joskus. Kun ei ole fyysistä versiota kummittelemassa ostoa (pitäisi varmaan opetella sitä saksaa), jää lukemiset minulta yleensä kesken. Olen niin huono lukemaan netistä.


Short Cake Cake

Tenistä ei ole mitenkään outoa matkustaa kaksi tuntia suuntaansa bussilla kouluun, mutta oltuaan yötä ystävänsä asuntolassa, päättää hänkin lähteä kodin turvasta suureen maailmaan. Asuntolassa hän tutustuu uusiin ihmisiin, kuten kirjaviisaaseen Chiakiin ja naistenmies Rikuun. Nuorten elämä asuntolassa on täynnä hauskoja muistoja sekä rakkautta, mutta myös mysteerejä. Kuka on Rikun tunteva huonokäytöksinen, vanhoillisesti pukeutuva Rei? Miksi Riku asuu asuntolassa vaikka on kotoisin samasta kaupungista?







Short Cake Cake on pienen kaliiberin sarja, jota lukiessa kuitenkin tulee hyvä mieli. Hahmot ovat hauskoja ja persoonallisia, varsinkin päähenkilö Ten. Suorapuheinen tyttö, joka kuitenkin ymmärtää muidenkin tunteita on aina mukavaa seurattavaa. Henkilökohtaisesti nautin myös paljon niistä tarinoista, joissa poika, tässä tapauksessa Riku, rakastuu tyttöön ensimmäisenä. Kolmiodraama on kuitenkin varmasti tulossa kuvioihin, sillä Ten on selvästi ollut alusta asti kiinnostunut Chiakista. Chiaki ei kuitenkaan tunnu olevan yhtään kiinnostunut tytöistä ylipäätään, ja lupaa tukea Rikua tämän yrityksissä.

En ole Morishita Suun aikaisempaa sarjaa Hibi Chouchouta seurannut, joten en osaa verrata tätä siihen. Taide oli ensimmäinen joka kiinnitti tässä sarjassa huomioni, sillä Morishitan ilmava, vesivärimäinen tyyli ja rento tapa piirtää hahmoja on omia suosikkejani. Hahmoja on Short Cake Cakessa kiitettävästi, mutta kaikki tuntuvat ainakin jotenkin rakennetuilta, eikä tyhjiltä taustakuorilta.

Jotenkin Short Cake Cakea lukiessani mieleen ilmestyi koko ajan Fruits Basket silloin, kun se oli vielä arkinen hyvänmielen sarja eikä draamalaama. Vaikka sarja on vielä aika alussa (4 pokkaria on ilmestynyt, vain 1 ja ½ skannattu), on sarjassa silti paljon potentiaalia. Juoni ja mysteerit ovat vasta alkamassa, mutta sarjasta pystyy nauttimaan mielestäni pelkästään ihmissuhteiden sekä Tenin takia. 

Short Cake Cakea on ilmestynyt verrattaen vähän nettiin, mikä on sääli, sillä tämä oli yksi parhaimmista aloituksista mitä tähän mennessä olen lukenut. Siksi siitä on ehkä vähän vaikea kirjoittaa tämän enempää. Odotan kuitenkin jatkoa innolla.



Tsubaki Chou Lonely Planet

Lukion toista luokkaa käyvä Fumi Ohno ei ole koskaan ollut sieltä rikkaammasta päästä, mutta isänsä velkojen takia hän jää yhtäkkiä kodittomaksi. Elättääkseen itsensä ja maksaakseen isänsä velkoja hän päätyy kirjailija Akatsuki Kibinon taloudenhoitajaksi. Myrtsi kirjailija on vaikea lähestyttävä, mutta Fumi huomaa olevansa koko ajan enemmän hänen pauloissaan. Myös Kibino huomaa haluavansa suojella Fumia enemmän ja enemmän. 








Tsubaki Chou Lonely Planet on ollut varmaan yksi tämän vuoden kovimmista shoujopuheenaiheista, eikä ihme. Mangakan edellinen työ, Hirunaka no Yuusei (allekirjoittanut EI ole vielä lukenut tätä) oli suosittu sarja, ja odotukset Lonely Planetilta oli kovat.

Verrattuna Morishita Suuhun, Yamamori Mikan taide on aikuisempaa ja selkeämpää. Fumi on ilmeikäs hahmo, mutta kirjailijalla esimerkiksi tuntuu olevan yksi perusilme. Toisaalta se sopii hahmoon, toisaalta se on kaamea muistutus kaikista niistä staattisista mieshahmoista joita shoujoista löytyy. Tarinana tämäkään ei ole mikään ihmeellisin, vaan keskittyy lähinnä Fumin ja kirjailijan väliseen suhteeseen, mutta senkin voi tehdä hyvin.

Itse en tosin nauttinut tästä ehkä niin paljon kuin olisin halunnut. Voi olla, että odotukseni olivat vaan liian suuret, mutta Fumin hahmo oli paikoittain erittäin ärsyttävä, ja minä kuitenkin mielestäni annan aika paljon anteeksi. Fumi tekee jatkuvasti outoja ja huonoja päätöksiä, kuten rahaa saadakseen työskentelee hostess-baarissa valehdellen ikänsä. Myös sarjan nimeen viittaava yksinäisyyspuoli tuli mielestäni ihan puskista keskellä sarjaa ja joka sitten unohdettiin.

Yksi parhaista hahmoista sarjassa oli mielestäni Isshin, jolla oli Fumia kohtaan vanhoja kaunoja. Hänellä oli motiivi vihata Fumia (vaikkakin hieman tyhmä), ja saatuaan Fumin rahankulutuskirjasen haltuunsa hän kiristää Fumia palvelemaan itseään. Todella kliseinen juttu shoujoissa, mutta tykkäsin siitä, miten he lopulta sattuman kautta ymmärtävät olevansa pohjaltaan melko samanlaisia. Sarja kuitenkin tekee selväksi että se keskittyy Fumin ja Akatsukin suhteeseen, ja Isshin jää Fumin tukihenkilöksi. 

Muutenkin tuntuu, että taisin pitää sarjan sivuhenkilöistä paljon enemmän kuin itse päähenkilöistä. Isshin oli suloisin rival ikinä, Fumin ystävä Yoh taas on todellinen aarre ystäväksi, Akatsukin toimittaja-kustantaja-lapsuudenystävä Gorou on hauska ja yrittää selvästi auttaa ystäväänsä selvittämään suhteensa Fumiin. Jatkan kuitenkin lukemista, sillä ei tämä mikään huono sarja ole. Se ei ole liian melodramaattinen mutta ei kuitenkaan sorru pelkästään chibihuumoriin. Kaiken kaikkiaan Tsubaki Chou Lonely Planet on hyvin tasapainoinen sarja, joka vaan kärsii ärsyttävistä päähenkilöistä.



Nekota no Koto ga Ki ni Natte Shikatanai

Suorapuheinen Mikiko Amane on tottunut vaihtamaan kouluja isänsä työn takia tiuhaan, joten tullessaan uuteen kouluunsa hän ei välitä ystävien saamisesta. Hän kuitenkin järkyttyy tavatessaan Nekotan, pojan jolla on kissan pää jonka vain Mikiko näkee. Mikiko kiinnostuu pojasta ja päättää selvittää kissanpään salaisuuden, samalla tehden myös muita ystäviä ja saadessaan vihdoinkin sen koulukokemuksen, joka jokaiselle kuudesluokkalaiselle kuuluu.








Milloinhan olen viimeksi nauttinut Ribonin mangasta näin paljon? Sarja tuo juuri sopivalla tavalla mieleeni Kodochan, yhden kaikkien aikojen lempimangastani, mutta tuo siihen myös nykypäivän shoujoa mukaan.

Hahmokaarti on ensinnäkin loistava. Mikiko on suoraselkäinen sankaritar joka ei ota vastaan mitä tahansa ja vähät välittää huhupuheista. Nekota on suosittu kilttipoika jolla on paljon cooleja hetkiä ja joka saa vähän väliä olla sarjan huumorin "suorana miehenä", kun muu hahmokaarti poukkoilee minne sattuu. Haruna Inoue on sarjan pääbitch, jota ärsyttää Mikikon tuleminen luokkaan viemään hänen spottivalonsa. Hän saa muut välttelemään Mikikoa, levittää hänestä juoruja ja päättää omia Nekotan itselleen. Sarjan edetessä he kuitenkin hiljalleen siirtyvät kilpasisaruudesta ystäviksi ihan huomaamattaan. 

Nekota no Koto ga Ki ni Natte Shikatanai on enemmän huumori- kuin romanssisarja, mikä käy järkeen sarjan premissiä ajatellen. Vaikka romanssiakin kyllä löytyy, aina kolmiodraamoista kiellettyihin tunteisiin ja salaisiin ihastuksiin, eivät ne vie mielestäni pääpointin, eli Mikikon ja Nekotan suhteen, parrasvaloa. Sarjassa vietetään ihan tavallista kuudesluokkalaisen elämää, hengaten kavereiden kanssa ja leikkien, jota varjostaa koko ajan Nekotan mysteeri.

Miksi Nekotalla on kissan pää ja miksi hän välillä lyhyesti näyttäytyy tavallisena poikana Mikikolle on vieläkin suuri kysymysmerkki. Sarja on antanut kuuden pokkarin aikana hyvin vähän vinkkejä tälle, mikä on antanut enemmän tilaa hahmojen välisille suhteille. Mielestäni se on ollut kuitenkin vain hyvä asia, sillä sarja on ollut täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja tuntuu, että mysteerin selvitessä ja Nekotan normalisoituessa sarja lähestyy loppuaan.

Mikiko on yksi inspiroivimmista päähenkilöistä vähään aikaan, vaikka hän lopulta tipahtaakin "en ymmärrä rakkaudesta mitään"-kliseekuoppaan. Sitä ennen hän on kuitenkin opettanut niin itselleen kuin muillekin niin paljon ystävyydestä, itseluottamuksesta ja sukupuolen välisistä rajoista (!), että annettakoon se hänelle anteeksi.



Mori no Takuma-san

Karin on aina ollut vain asioiden ulkonäön perään. Hän ostaa epäkäytännöllisiä (mutta söpöjä!) vaateita ja on luonnollisesti vain hyvännäköisten miesten perään. Hän joutuu kuitenkin sokkotreffeille vanhan lapsudenystävänsä Takuman kanssa, joka on huomattavasti ylipainoinen ja joka rakastaa Karinia. Kaksikko alkaa viettää aikaa yhdessä, ja Karin pohtii, pystyykö rakastamaan Takumaa, vaikka tämä ei olekaan Karinin ihannetyyppiä.









Mikä ihme japanilaisilla on näitten lihavuusmangojen kanssa? Ei kukaan normaali ihminen laihdu viikossa viittä vaatekokoa (sori Kiss Him, Not Me, tykkään susta mutta ei se ole mahdollista) TAI varsinkaan yhdessä päivässä TAI VARSINKAAN muutaman sydämentykytyksen jälkeen, kuten Takuma tekee.

Takuman metabolismi ja sarjan kokonaisvaltainen ulkonäkökeskeisyys olivat aluksi epämukavia ja epärealistisia, mutta Mori no Takuma-sanin pelasti ehkä se, kuinka (pun not intended) läskiksi se veti teemansa. Ei Takuman tai hänen perheensä lihavuus/laihtumismetodit (kun jättää yhden aterian väliin, laihtuu vähintään 20 kiloa) olleet tarkoitettukaan realistisiksi, ja Ayumi Komura päätti aivan oikein kun hän sarjan lopussa päätti Takuman olevan (spoilers) jonkinnäköinen taika/superihminen jota normaalit fysiikan lait eivät pidättele ja jota muutkaan hahmot eivät tajua.

Jos kaiken tuon aikaisemman jättää huomioimatta, niin Mori no Takuma-san on oikein suloinen sarja kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä jotka alkavat kasvaa yhteen ja ymmärtää toisiaan paremmin. Ayumi Komura on hyvä huumorin saralla, ja sitäkin tässä sarjassa riittää, mikä sopii niin aiheeseen kuin sarjan tunnelmaan muutenkin. Ei tätä voisi draamasarjaksi ajatellakaan.

Karin kasvoi sarjan aikana suunnattomasti. Alussa oleva pinnallinen, ulkonäkökeskeinen valittaja kasvoi välittäväksi, itsevarmaksi tyttöystäväksi, joka alkaa näkemään asioita aivan eri tavalla. Takuma taas on aivan liian suloinen ja hänkin tekisi mitä tahansa Karinin vuoksi. Kaksikko oppii kunnioittamaan toistensa toiveita mutta myös rajoja. 

Sarja oli myös siinä mielessä ainutlaatuinen, että opetuksena oli juuri kunnioitus; parisuhde ei toimi, jos toisen haluaa vain muuttuvan toisenlaiseksi. Toinen mielestäni hyvä puoli mangassa oli se, että niin kuin Takuman ei tarvinnut pysyä laihana Karinin takia, Karinkaan ei loppujen lopuksi muuttanut omia mieltymyksiään. Hän kuolaa edelleen kuumien miesten perään, mutta se on eri asia kuin rakkaus, joka hänellä on Takuman kanssa. Ei oikeassakaan elämässä välttämättä saa juuri sellaista ihannepartneria kuin haluaa, mutta se ei kuitenkaan tarkoita että omat mieltymykset pitäisi muuttaa juuri oman parinsa mukaiseksi vaan ne kaksi asiaa voivat elää rinnakkain.

Mori no Takuma-sanissa oli paljon suloisia hetkiä, hyviä hahmoja sekä rutkasti Komuran vahvuutta eli huumoria. Kun sisäistin sen, että lihavuus on tässä sarjassa nyt vähän omanlaistaan, sarja oli oikeastaan todella ihanan yksinkertainen ja suloinen. Varmasti jokainen haluaisi Takuman kaltaisen omistautuneen poikaystävän ja olin lopussa oikeastaan todella ylpeä Karinin kehityksestä. Sivuhahmot olivat hauskoja, varsinkin Karinin ystävä Chiyo, joka palautti yleensä Karinin omasta maailmastaan maan tasalle ja joka osasi olla juuri sellainen bitch jonka itsekeskeinen Karin tarvitsi ystäväkseen.



------------------------------------

Huh, tulipa kirjoitettua. Jos jaksoit lukea tänne asti, kiitos paljon. Suosittelen lämpimästi jokaista sarjaa josta tässä juttelin, ja jos tässä tulee muutakin luettua (tällä hetkellä harkinnassa Haru x Kiyon uudelleenluku sekä ehkä joku syntinen opettaja-manga), niin voin ehkä taas pyyhkiä pölyt tästä blogista.


Hyvää joulua!!